Me

Tervetuloa blogiini!

Kohtalo heitti minut samalla maailman onnellisempaan että maailman surullisempaan tilanteeseen. Olen kiitollinen jokaisesta kokemasta hetkestäni, mutta entä kun ne loppuvat? Mitä sitten käy?

Olen onnellinen. Olen rakastunut. Me tapaamme melkein joka päivä. Pussaillaan, rakastellaan, nukutaan kiinni toisissamme. Kutsumme toisiamme hauskoilla nimillä. Kokkaamme yhdessä, käymme kaupassa, opiskelemme yhdessä. Hän hoitaa minua kun olen kipeä. Kun olen pahalla tuulella, hän rauhoittaa minut. Ja kun minua itkettää ja kiukuttaa ilman syytä, hän jaksaa silti piristää minua eikä koskaan menetä malttiaan. Hän on täydellinen minulle; hän saa minut tuntemaan itseni kokonaiseksi, hyväksytyksi, välitetyksi. Juuri sellaisena kuin olen. Minä en ole nauranut elämässäni koskaan näin paljon. Surullisenakin päivänä hän saa minut hymyilemään hetkessä. Minä rakastan elämää enemmän kuin koskaan. Päiväni kohokohta on hänen näkemisensä, nautin joka hetkestä hänen kanssaan. Me olisimme täydellinen pari. Olemme täydellinen pari?

Olin matkalla. Tulin takaisin. Tänään hän kuiskasi korvaani, että ikävöi minua. Hän rutisti minut lujasti itseään vasten kuin ei haluaisi koskaan päästää irti.

Me olemme kuin kuka tahansa seurusteleva rakastunut nuoripari. Me näemme toisiamme niin paljon kuin pystymme, me teemme melkein kaiken yhdessä. Mutta me voimme suunnitella tulevaisuuttamme vain lyhyeksi ajaksi, ja se aika lyhenee hetki hetkeltä. Minä en tiedä, mitä tapahtuu sen jälkeen. En halua vielä miettiä sitä. Hyvästejä. Mietin väistämättä.

 Elämämme kohtasivat vajaa puoli vuotta sitten. Kohtalo ohjasi meidät samaan maahan pieneksi ajanjaksoksi elämäämme. Pian kohtalo myös irrottaa meidät kauas toisistaan, hyvin hyvin kauas. Minä en usko kaukorakkauteen, vaikka haluaisin. Minun pitäisi oppia uskomaan rakkauteen ja uhmata kohtaloa. Minä niin haluaisin olla vahva ja rohkea.

Kuullessani tämän laulun ensimmäisen kerran (hän haki sen minulle spotifyista) ajattelin heti, että se kertoo meistä. Minun ajatuksistani.